Siirry pääsisältöön

Muistikatkoja

 Tätä kun nyt kirjotan muutaman viikon tauon jälkeen, en muista ollenkaan mihin viimeksi jäin. Tai että mitähän silloin tapahtu😳 Aivanko muutama vuosi elämästä on muistista kadonnu?!?

Ehkä johtuu siitä, kun olen ollu viimiset pari viikkoa enemmän ja vähemmän kipeänä. Sen lisäksi on pitäny jaksaa kuitenki tehdä töitä paljon, ja hoitaa arjen asiat ja lapset, plus kouluhommiakin. Siihen kylkeen on ollu unettomia öitä, stressiä, uupumuksen tunnettakin. Näissä hommissa kun ei voi soittaa töihin, että nyt ei pysty tulemaan ko olen vähän huonovointinen. Joka aamu on mentävä ja tehtävä ne hommat, ja uuestaan iltapäivällä. Plus kaikki muu....

Maatilalla kevät-kesä aika on perinteisesti kiireisempää aikaa ja on paljon töitä, jotka on tehtävä kesän aikana. Mulla on jo useampana vuonna ollu kevään kynnyksellä semmonen tunne, että miten jaksan taas kesän yli, kun olen jo valmiiksi väsyny talven jäljiltä😰 ehkä siksi en enää osaa nauttia kesästä. Enemmän odotan aina syksyä ja "helpompia aikoja". Vaikka en mie rehellisesti sanottuna kyllä tiä, onko niitä tässä hommassa. Irtautuminen on vaikeaa, ja kun työt on kotipihassa, olet "varalla 24/7".

Mie olen silti ollu aina ylpeä siitä, mitä teen. Että olen Suomalaisen ruuan tuottaja. Monesti olen kuullut aivan vierailtakin, että tehdään arvokasta työtä, ja ovat tsempanneet jatkamaan. Ja kyllä tässä niitä tsemppejä on tarvittukin, että on jaksanu jatkaa. Ilman sisua tässä ei pärjää, ja vastoinkäymisiin on pitäny tottua. Tietenki joskus saa kokea myös niitä onnistumisen tunteita.

Pienet vasikat sulattaa väsyneenkin sydämen💗

Paljon tämä työ ja eläimet on antanu, mutta paljon myös ottanu. Ihmisenä on täytyny kasvaa melko roimasti siitä 23-vuotiaasta tytöstä joka tähän tilalle emännäksi aikoinaan tuli. En olis voinu silloin kuvitellakaan mitä kaikkea on edessä, ja mihin kaikkeen pitää pystyä. Elämänkokemusta on ainaki karttunu, ja tiän että pärjään varmasti tulevaisuudessa missä vaan kun olen pärjännyt tässäkin💪

Pikkuhiljaa tässä muistuu mieleen, mihin jäin viime kirjoituksessa. Olin siis joutunu lopettamaan lisätyön, kun en enää jaksanut. Siinä vaiheessa alko tuntumaan lähes kaikki tekeminen ylivoimaisen raskaalta. Navetassa odotin vaan, että pääsisin pois, ja pelkäsin sitä että kohta sinne pitää taas mennä. Siellä myös itku tuli monesti ihan pikkuasioista, ja kaikki vastukset tuntu suuremmilta kuin ne oikeasti olikaan. Tietenki pyyhin kyyneleet ennenkuin tulin kotiin lasten luo. 

Ihmettelin silloin sitäkin, kun kroppa tuntui koko ajan niin väsyneeltä, ja vaikka nukuin niin ei se piristäny ollenkaan. Jos harrastin liikuntaa enemmälti, tuntui että tulen kipeäksi. Päätäki särki päivittäin. Otin yhteyttä työterveyshoitajaan, kun ajattelin että jokuhan minussa on vikana kun en jaksa. Ei ollu mulle normaalia se olotila. Siellä tutkittiin, otettiin verikokeita ja tehtiin astmatestit. Eikä minusta mitään vikaa löytyny, kaikki arvot oli kunnossa. Se erittäin mukava hoitaja sitten kysyi, että miten jaksan noin muuten, kun näytän melko väsyneeltä. Myönsin siinä sitten, että aika huonosti. Hän ehotti mulle sairaslomaa ja työterveyspsykologilla käymistä. Sairaslomaa en ottanu, koska ajattelin etten voi olla navetasta pois niin pitkää aikaa, lähtis ns.ohjat käsistä ja työkaverille lankeais minunki vastuulla olevat hommat. Lupauduin kuitenki sinne psykologille.

Aika tuli parin viikon päähän ja kävin siellä juttelemassa. Pari tuntia varmaan juteltiin ja hän kyseli kaikenlaista lapsuudesta, nuoruudesta ja menneistä vuosista. Ihan helppo siinä oli puhua, mutta jätin kertomatta kaikkein henkilökohtaisimmat asiat... Hän suositteli että tulisin uudestaan, kun "painolastia" tuntuu olevan aikalailla. Lisäksi hän olisi halunnut että jään heti pitemmälle sairaslomalle, on kuulema suuri riski että tulee isompi romahdus koska hyvänsä. 

En suostunut edellenkään sitä saikkua ottamaan vastaan, kun ajattelin että niin kauan kun kykenen töihin, ne hoidan. Ja muutenkin, aina on se vaara olemassa, että saisko navetalle edes lomittajaa niin pitkäksi ajaksi. En ollu valmis ottamaan sitä riskiä, että myönnän olevani siinä pisteessä, ja joudun sitten kuitenkin menemään töihin itse.

Siinä vaiheessa aloin tajuta, että menneiden vuosien henkinen kuormitus oli alkanut tuntumaan kropassa. Että kaikki oireilu johtuikin jostain muusta, kuin fyysisestä sairaudesta tai viasta. Ei ollut kuitenkaan muuta vaihtoehtoa, kuin mennä eteenpäin. Yritin sitten karsia muista asioista, että arki olis vähemmän kuormittavaa. Kaikki menot minimiin, kämpän siivous vähemmälle, liikkua enemmänki fiiliksen, kuin halun mukaan yms. Opettelin olemaan itelle vähemmän ankara. 

Nyt kun mietin taaksepäin, minun olis kannattanu siinä kohtaa ottaa se sairasloma ja oikeasti pysähtyä. Ei vaan siinä kohtaa pystyny. En olis voinu kuitenkaan täysin levätä, kun arki on aina siinä ympärillä silti. Ne asiat siltä ajalta kulkee matkassa edelleen ja aiheuttaa varmasti osaltaan tätä tämänkin hetken väsymystä. Pistää miettimään.. että tuleeko se pakkopysähdys sitten jossain kohtaa..?

Ettei tämä koko postaus menis aivan negatiivisissa merkeissä, on viime vuosina ollu kivojakin juttuja. Muutama mukava reissu on tullu tehtyä tyttöjen kesken 😊

On tullu pari uutta ystävää, joiden kanssa ei ehkä usein nähdä, mutta juttu kulkee silti aina luonnostaan😊 Olen käyny hienoilla vaellusreissuilla yksin, ja ystävien kanssa.                                                                            
Yks hienoimmista kokemuksista oli Nuts Ylläs-Pallas kisa pari kesää sitten. Lähdettiin ystävän kanssa kahdestaan ihan sillä suunnitelmalla, että yritetään päästä hengissä maaliin😂 ja maaliin päästiin. Silloin mentiin yhteensä 39 kilsaa pitkin tuntureita mahtavissa maisemissa😍 Kaikki se tuska kropassa sen jälkeen oli kyllä sen arvosta. Jäi tunne ,että sinne lähen kyllä vielä joku vuosi uudestaan.    



 Nuts-kisan lähtöpaikalla valmistautumassa✌

    Maalissa 8 tunnin jälkeen 💪 

              
Vaeltamassa ja patikoimassa ehdin käydä harmillisen vähän, mutta silloin kun pääsen, nautin siitä kyllä täysillä. Niiden lisäksi liikunta on se minun henkireikä tänä päivänä edelleen. Liikunnan määrän kanssa vain joutuu olemaan tarkkana, ettei tee liikaa kun työkin on fyysisesti raskasta. Se kostautuu sitten yleensä väsymyksenä, kropan jumittamisella ja sairastumisilla. Pääasiassa viime aikoina olenkin vaan käyny salilla 1-2 kertaa viikosssa ja tehny kävelylenkkejä. Se tuntuu tässä vaiheessa melko sopivalta määrältä. 

Jätin yhdessä vaiheessa urheilukellonki tarkotuksella useaksi kuukaudeksi pois kädestä, että kuuntelisin oikeasti sitä omaa jaksamista, enkä kellon kehotuksia liikkua ja ilmotuksia huonosta unesta. Se oli ihan hyvä päätös. 

                Pirunkuru Äkäslompolossa


Aika kyllä juoksee tässä kirjottaessa todella nopeaa, nukkumaan on välillä mentävä..

-Hanna 




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

 Kirjottaminen selkeyttää ajatuksia. Siltä se tuntuu ainaki minusta. Tiättäkö sen tunteen, ko päässä pyörii aivan mahoton oravanpyörä aamusta iltaan, ja pahimmillaan se jatkuu yölläki? Silloin vain toivoo, että voispa joku lyä vaikka halolla päähän niin sammuis se kone aivoissa😤  Mie olen vahvasti tunneihminen. Jos mielessä on joku asia, olkoot se sitten hyvä tai huono, niin se valtaa kaiken tilan mielessä. Joskus pahassa ahistuksen tilassa olen kirjottanu kyyneleet valuen keskellä yötä paperille asioita, jotta sais niitä jotenki purettua ulos. Niitä en kuitenkaan ole näyttäny kellekkään, enkä puhunukkaan niistä hetkistä ääneen. Jos multa ei suoraan kysy, että onko kaikki hyvin? todennäkösesti esitän että kaikki on hyvin. "Mitä kuuluu?"-kysymykseen taas on helppo vastata :"Ihan hyvää kuuluu". Tämmösiä kirjoitus/itkuhetkiä ei kyllä ole ollu enää vuosiin, kai sitä on ittensä tavallaan "kovettanu" vuosien varrella. Tänne kirjottelemalla saan ehkä nyt kuitenk

Aloittamisen vaikeus

Mulle on tullut näin opiskelujen myötä eteen termi "henkilöbrändäys".  Opiskelen parhaillaan ravinto-valmentajaksi, ja pitäis tuleville mahdollisille asiakkaille osata antaa kuvaa siitä mimmonen tyyppi mie oikeasti olen. Olen tässä sitten pyöritelly päässä, että miten mie semmosta lähen toteuttaan? Jotenki ajatuski semmosesta kauhistuttaa, ko olen luonteeltani melkosen ujo olemassa. Esimerkiksi väkijoukot tai insta-stoorin tekeminen ahistaa ajatuksenaki 😰. (Mie olen muutenki niin huono sen instan kanssa🙈) Kirjottaminen on mulle paljon helpompaa kuin puhuminen. Asioiden ja tunteiden ilmaisu ääneen on tosi vaikeaa, ja paljon onki sen takia jääny sanomatta vuosien varrella. Ne harvat jotka minut oikeasti tuntee tietää sen. Vähintäänki yhtä vaikeaa on ollu kasvattaa itsevarmuutta. On helppoa ajatella, että "en mie osaa", tai "en mie pysty". Näiden ajatusten kanssa painin edelleen lähes päivittäin. Lisäksi sitä miettii ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelee t

Alkuvuosi uuden äärellä

Huh...mistähän sitä alottais... viime kuukaudet on ollu melko raskaita. Eikä tässä nyt vieläkään olla aivan selvillä vesillä 😔 Tavallaan olen uuden äärellä, mutta silti vielä vanhan otteessa. Joulukuussa tuli iso elämänmuutos, kun muutin pois yhteisestä kodista vuokralle asumaan. Pitkään jatkunut huono olo ja ahdistus ei ottanut laantuakseen, joten oli pakko tehdä jotain ratkaisuja. Täällä nyt sitten olen kasaillut ajatuksia ja miettinyt tulevaa yksin, ja välillä lasten kanssa.  Viime vuoden alussa minun olo oli jo niin paha, että päädyin hakemaan apua mielenterveystoimistosta. Kuulostaa kamalalta sanoa se ääneen, mutta monen vuoden huonosti voimisen jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sitä kautta minut määrättiin myös pitemmälle sairaslomalle. Diagnoosina uupumus ja keskivaikea masennus.  Olen siitä asti käynyt säännöllisesti siellä juttelemassa ammattilaisen kanssa. On siitä ollut apua, ja tuntemattomalle puhuminen selkiyttää asioita. Itsekseen kun ongelmia pohtii, tuntuu että pää o