Siirry pääsisältöön

Aloittamisen vaikeus


Mulle on tullut näin opiskelujen myötä eteen termi "henkilöbrändäys".  Opiskelen parhaillaan ravinto-valmentajaksi, ja pitäis tuleville mahdollisille asiakkaille osata antaa kuvaa siitä mimmonen tyyppi mie oikeasti olen. Olen tässä sitten pyöritelly päässä, että miten mie semmosta lähen toteuttaan? Jotenki ajatuski semmosesta kauhistuttaa, ko olen luonteeltani melkosen ujo olemassa. Esimerkiksi väkijoukot tai insta-stoorin tekeminen ahistaa ajatuksenaki 😰. (Mie olen muutenki niin huono sen instan kanssa🙈)

Kirjottaminen on mulle paljon helpompaa kuin puhuminen. Asioiden ja tunteiden ilmaisu ääneen on tosi vaikeaa, ja paljon onki sen takia jääny sanomatta vuosien varrella. Ne harvat jotka minut oikeasti tuntee tietää sen.

Vähintäänki yhtä vaikeaa on ollu kasvattaa itsevarmuutta. On helppoa ajatella, että "en mie osaa", tai "en mie pysty". Näiden ajatusten kanssa painin edelleen lähes päivittäin. Lisäksi sitä miettii ihan liikaa sitä, mitä muut ajattelee tai sanoo, jos teen näin tai noin. Vaikka onko sillä oikeasti minun elämään niin suuri merkitys, jos joku haukkuu tai ei tykkää? Tuskimpa, jos pitemmän päälle miettii, eihän kukaan voi olla semmonen, joka miellyttää kaikkia ihmisiä😌

Mie luulen että tämä vois olla semmonen paikka, missä olis helpompi tua itteänsä esille semmosena ko oikeasti on. Katotaan kuinka käy👀

Tähän ensimmäiseen postaukseen voisin vähän kertoa omia taustoja, miten olen tänne asti elämässä päässy👉

Mie olen aluperin kotosin Torniosta. Siellä asuin ensimmäiset 13 vuotta elämästä, kunnes muutin vanhempien matkassa Ylitorniolle yläasteen alkaessa. Olin silloin lapsena tosi ujo ja hiljanen, ja mulla oli oikeastaan vaan yksi hyvä kaveri omalla luokalla. Kun vanhemmat kysy multa mielipidettä, että muutetaanko äidin kotipaikkaan,eli vanhaan mummolaan, niin ajattelin että sama lähteä. Tuntu ettei mulla jää sinne Tornioon mitään, mitä jäisin kaipaamaan. Olin jo lapsena vähän semmonen "yksinäinen susi".

Sehän oli tietenki aivan kamala paikka, ko piti sitte lähteä aivan uuteen kouluun. Kauheasti ei ole jääny muistikuvia alkuajoista täällä. Kuitenki sitten samasta koulusta onneksi löysin pikkuserkkuni ja hänen parhaan ystävän, jotka tavallaan adoptoi minut omaan porukkaan, olin varmaan niin säälittävä😅 Lopulta sitten ajan kanssa tuli muitaki kavereita, jotka kulki matkassa vuosia eteenpäin. 

Yläasteen lopulta yli kakskymppiseksi asti monien sattumien summasta mulla meni aika lujaa. Kaveriporukka oli välillä kyseenalaista, ja ko tämmönen luonne kun olen, oli helppo mennä muiden perässä ihan sama kuinka hulluja juttuja tehtiin. Monet kerrat olis voinu käydä tosi huonostikkin. Ammattikoulun kuitenki suoritin siinä kaikkien juoksujen ohella. Matkailupalveluiden tuottaja tuli ammatiksi, päivääkään en ole kyllä niitä hommia tehny, jos ei lasketa kolmea kesää turisti-infossa😅

Ennenkuin ammattikoulu oli valmis, löysin tuon minun miehen, joka sattu olemaan maatilan poika. Pääsin töihin Ylitorniolle edesmenneeseen Siwaan, jossa olinkin melkein neljä vuotta. Sitten tuli aika tehdä päätöksiä. Appiukon piti päästä eläkkeelle ja tilan jatko tuli pohdinnan alle. Tovin pohdiskelun jälkeen jäätiin molemmat omista töistä pois ja alettiin jatkamaan maitotilaa. Tässä vaiheessa olin 23-vuotias. Itehän en ollu koskaan lehmää lähellä käynykkään, joten se oli melkonen elämänmuutos. Eläinrakas kyllä olen ollu aina, joten aattelin, että kyllä mie tähän opin. 

Rehellisesti sanottuna se ensimmäinen vuosi oli kova koulu. Laajennettiin navettaa, ja eka vuonna myös huomasin olevani raskaana. Jotenki siitä alusta sitten selvittiin, vaikka joka päivä oli uuden opettelua. Töihin piti herätä joka aamu kuudeksi, seitsemänä päivänä viikossa. Kaverit meni entiseen tapaan, ite ei pystyny. Mie hoidin lehmiä. Menohaluja oli kuitenki vielä itelläki ko olin niin nuori. 

Poika synty marraskuussa, saman vuoden lopulla kun aloitettiin tilanpito. Äitiyden alku oli mulle haastavaa. Olin kyllä melkosen hukassa itteni ja sen vauvan kans. Parhaani kuitenki koko ajan yritin, kun olen suorittajaluonne. Kun vauva oli 6 kk, oli pakko lähteä äitiyslomalta navettaan. Ei vaan ollu varaa olla kauempaa, kun navetanrakennuslaskuja pukkasi ovista ja ikkunoista ja lomittajakin maksoi liikaa. Vauva nukku vielä huonosti ja heräiltiin välillä kymmenenki kertaa yössä. Eipä siinä sitten menny ko pari kuukautta niin olin ihan piipussa vauvan ja töitten kanssa. 

👇Kuva vuodelta 2010


Masensi eikä ruoka maistunu. Painoin vähän päälle 50 kiloa siinä vaiheessa ja voin tosi huonosti. Eihän sitä tietenkään silloin kellekkään kertonu, ko en osannu puhua siitä. Itkeskelin yksin piilossa ja koitin vaan mennä eteenpäin. Pojan 8 kk neuvolassa hoitaja täti kysy, että miten teillä menee, ja silloin hanat aukesi. Itkin sen koko neuvolakäynnin ajan, enkä osannu sanoa sille tädille oikein mitään. 

Siihen sekin asia sitten jäi. Äidille sanoin asiasta ja se vannotti pyytämään apua, jos en jaksa. No, enhän mie useinkaan silti pyytäny. Aattelin että häätyy pärjätä itte. Vähän tämän tapahtuman jälkeen, päätin tädin kanssa lähteä airobic-tunnille. Mie, joka en koskaan ruukannu juurikaan urheilla silti lähin kokeilemaan. Kyllä ahisti mennä sinne, ja pelottiki, että ketä siellä on ja ossaanko yhtään. 

Se yks kerta riitti siihen, että mie olin ihan myyty. Ensinnäki ei hävettäny, kukaan ei nauranu mulle, ja  fiilis sen tunnin jälkeen oli paras mitä mulla oli ollu pitkiin aikoihin😍 Seuraavalle tunnille menin jo parin päivän päästä. Se oli bodypump-tunti, ja oli ihan yhtä hauskaa😀 Sen viikon jälkeen liikunta on ollu osana minun elämää jollain muotoa tähän päivään asti. Lajit on vaihtunu, mutta liikunnan ilo on vaan kasvanu ajan myötä😇

Oliskohan tässä taustaa tarpeeksi näin alkuun, kirjottaminen vie näköjään mennessään😅


-Hanna





👆Valittin tähän loppuun kuvan, joka on otettu jokunen vuosi sitten. Muistan kuinka väsyny olin tuollakin hetkellä, ja näenki sen omista silmistä😟

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Alkuvuosi uuden äärellä

Huh...mistähän sitä alottais... viime kuukaudet on ollu melko raskaita. Eikä tässä nyt vieläkään olla aivan selvillä vesillä 😔 Tavallaan olen uuden äärellä, mutta silti vielä vanhan otteessa. Joulukuussa tuli iso elämänmuutos, kun muutin pois yhteisestä kodista vuokralle asumaan. Pitkään jatkunut huono olo ja ahdistus ei ottanut laantuakseen, joten oli pakko tehdä jotain ratkaisuja. Täällä nyt sitten olen kasaillut ajatuksia ja miettinyt tulevaa yksin, ja välillä lasten kanssa.  Viime vuoden alussa minun olo oli jo niin paha, että päädyin hakemaan apua mielenterveystoimistosta. Kuulostaa kamalalta sanoa se ääneen, mutta monen vuoden huonosti voimisen jälkeen ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sitä kautta minut määrättiin myös pitemmälle sairaslomalle. Diagnoosina uupumus ja keskivaikea masennus.  Olen siitä asti käynyt säännöllisesti siellä juttelemassa ammattilaisen kanssa. On siitä ollut apua, ja tuntemattomalle puhuminen selkiyttää asioita. Itsekseen kun ongelmia pohtii, tuntuu että pää o
 Kirjottaminen selkeyttää ajatuksia. Siltä se tuntuu ainaki minusta. Tiättäkö sen tunteen, ko päässä pyörii aivan mahoton oravanpyörä aamusta iltaan, ja pahimmillaan se jatkuu yölläki? Silloin vain toivoo, että voispa joku lyä vaikka halolla päähän niin sammuis se kone aivoissa😤  Mie olen vahvasti tunneihminen. Jos mielessä on joku asia, olkoot se sitten hyvä tai huono, niin se valtaa kaiken tilan mielessä. Joskus pahassa ahistuksen tilassa olen kirjottanu kyyneleet valuen keskellä yötä paperille asioita, jotta sais niitä jotenki purettua ulos. Niitä en kuitenkaan ole näyttäny kellekkään, enkä puhunukkaan niistä hetkistä ääneen. Jos multa ei suoraan kysy, että onko kaikki hyvin? todennäkösesti esitän että kaikki on hyvin. "Mitä kuuluu?"-kysymykseen taas on helppo vastata :"Ihan hyvää kuuluu". Tämmösiä kirjoitus/itkuhetkiä ei kyllä ole ollu enää vuosiin, kai sitä on ittensä tavallaan "kovettanu" vuosien varrella. Tänne kirjottelemalla saan ehkä nyt kuitenk