Kirjottaminen selkeyttää ajatuksia. Siltä se tuntuu ainaki minusta. Tiättäkö sen tunteen, ko päässä pyörii aivan mahoton oravanpyörä aamusta iltaan, ja pahimmillaan se jatkuu yölläki? Silloin vain toivoo, että voispa joku lyä vaikka halolla päähän niin sammuis se kone aivoissa😤
Mie olen vahvasti tunneihminen. Jos mielessä on joku asia, olkoot se sitten hyvä tai huono, niin se valtaa kaiken tilan mielessä. Joskus pahassa ahistuksen tilassa olen kirjottanu kyyneleet valuen keskellä yötä paperille asioita, jotta sais niitä jotenki purettua ulos. Niitä en kuitenkaan ole näyttäny kellekkään, enkä puhunukkaan niistä hetkistä ääneen. Jos multa ei suoraan kysy, että onko kaikki hyvin? todennäkösesti esitän että kaikki on hyvin. "Mitä kuuluu?"-kysymykseen taas on helppo vastata :"Ihan hyvää kuuluu". Tämmösiä kirjoitus/itkuhetkiä ei kyllä ole ollu enää vuosiin, kai sitä on ittensä tavallaan "kovettanu" vuosien varrella. Tänne kirjottelemalla saan ehkä nyt kuitenki jonkinlaista kokoamista/purkua viimiselle 20:lle vuodelle elämästä. Ei tästä tule kuitenkaan mikään henkilökohtaisten asioiden esittelypalsta, ne ei kuulu kellekkään ulkopuoliselle.
Edellisessä kirjotuksessa jäin siihen, kun löysin sen paljon mainostetun "liikunnan ilon"😀 Siinä kohtaa olin tosi innoissaan, että löyty se "joku oma juttu" ja sisältöä työn ja lapsi-arjen rinnalle. Mie olen semmonen nopeasti innostuva ja extempore- tyyppi. Kun johonki hurahdan, niin se on menoa😅 Kävin joka viikko jumpalla, salilla, lenkillä jne. aina kun mahollista. Ruokapuoli taas oli suunnilleen sitä, että maanantaista torstaihin söin suhtkoht hyvin ja terveellisesti, mutta liian vähän suhteessa kulutukseen. Perjantaina oli aina "karkkipäivä. Ja silloin sitte ostinki karkkia, sipsiä, siideriä....ihan kaikkea mahollista. Sen valtavan herkkuläjän kanssa meniki sitte yleensä koko viikonloppu, ja sunnuntai-iltana huonossa olossa ja väsyneenä päätin aina uudestaan, että maanantaina alkaa taas se "parempi elämä".
27-vuotiaana sain toisen lapsen, joka syntyi keskosena raskausviikolla 29. Yhteensä kuukauden sairaalassaolon jälkeen tyttö pääsi kotiin. Painoa hänellä oli siinä vaiheessa vasta 2,4 kiloa ja oli edelleen tosi pieni. Vauva valtasi sitten tietenki taas suuren osan minun elämästä, kun stressasin vielä kaiken muun lisäksi sitä, että onko hän terve, ja kasvaako, syökö riittävästi. Vauvan nukkuessakin tarkistin jatkuvasti hengittääkö hän. Ensimmäinen vauvavuosi oli aika raskas, vauvalla oli refluksia ja maitoallergiaa, korvatulehduksiaki, ja itkuisuutta jatkuvasti. Kuitenkin ajan kuluessa tyttö sai muut ikätoverit kiinni kasvussa ja hänestä on tullu oikein temperamenttinen ja reipas neiti😁
Tyttövauva OYSissa 2013
Tätä rallia jatku aika monta vuotta. Aina välillä alotin jonku saliohjelman+ruokavalion, jota jaksoin seurata sen 2-3 viikkoa maksimissaan putkeen. Pysyhän tällä kaikella liikkumisella ulkoisesti ihan hyvässä kunnossa, mutta fyysiseen ja psyykkiseen jaksamiseen tämä kaikki vaikutti negatiivisesti. En kyllä siihen aikaan osannu näitä asioita yhistää toisiinsa. Piti koko ajan "suorittaa" jotaki. Kämppä piti olla siisti, treenata jatkuvasti jne. Nyt ko jälkikäteen miettii, niin kaikki se oli vaan pakoa siitä, ettei ehdi kattomaan omia tunteita oikeasti silmiin. Niihin aikoihin huomaamatta vetäydyin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän sinne omaan kuplaan. Nuorempana ystävät ja kaverit oli se tärkein juttu elämässä, mutta ajan kuluessa sosiaalinen elämä kutistu ammatin sitovuuden ja arjen alla melkosen olemattomaksi. Tiettyjen ihmisten kanssa pysy yhteyksissä, mutta sitten taas osa pikkuhiljaa jäi pois. Nämä asiat harmittaa edelleen, etenkin erään tietyn ystävän kohdalla. Mulla on se tapa, että kun on vaikeaa, niin vetäydyn omiin oloihin. Introverttinä ne sosiaaliset suhteetki vie voimavaroja, vaikka sieltä sitä voimaa myös sais lisää😕
Kolmenkympin lähestyessä mulle tuli vaan koko ajan vahvemmin se tunne, että pitää kai elämässä olla muutaki ko töitä ja lapsenhoitoa. Varmaan se jotain kriiselyä sitten oli siinä kohtaa. Kävin 2015 vuonna Oulussa ystävän kanssa Trainer4you:n hyvinvointivalmentaja-koulutuksen, joka oli taas itelle semmonen Wau-elämys😍 siellä opetettu asia kolahti mulle ihan satasella. Siitä olis voinu jatkaa kuntosalivalmentaja- ja personal trainer opintoihin, mikä alkoki poltteleen todenteolla. Kotia palatessa lävähti kuitenki todellisuus naamalle, ja huomasin ettei se tule onnistuun. Kotona oli ne pienet lapset, ja navetasta ei voi olla joka kuukausi viikonloppua poissa monta kuukautta putkeen. Siihen olis menny kaikki vapaa-päivät mitä kunnalta saa lomittajan navetalle. Harmitti, ihan tosissaan..
Sen jälkeen pysy matkassa se tunne, että mitäs sitte? No, aloin sitte sihteeriksi MTK:n paikallisyhdistykselle, kun pyydettiin. Sieltä on tullu kylkiäisenä hauskoja reissuja maanviljelijäkolleegoiden kanssa, ja muutakin yhteistä toimintaa/kokouksia meillä on välillä. Sen lisäksi pääsin kunnalle sivistyslautakunnan jäseneksi. Nyt on 4 vuotta takana siinä pestissä. En olis ikinä uskonu, että mie olisin semmosessa mukana (ujouspaniikki !), mutta pikkuhiljaa sitä on oppinu siellä kokouksissa sanomaan mielipiteitä ja puhumaan. Ja kyllä mulla niitä mielipiteitä riittää, mutta niiden esilletuonti on välillä vaikeaa 😱 se on semmosta jatkuvaa opettelua.
Pakko välillä itekki miettiä, että eikö sitä voi olla vain tyytyväinen siihen missä vaiheessa se oma elämä nyt on. Mutta ilmeisesti ei. Ihminen koko ajan kasvaa ja kehittyy, muuttuukin vuosien kuluessa. Ehkä sen vuoksi tarvitsee niitä uusiakin juttuja aika ajoin. Vähän päälle kolmekymppisenä oli taas se tunne, että mitäs sitte? Aattelin, että voisko sitä tehä jotain lisähommaa navetan välissä, että sais "ommaa rahhaa"😅 Tuli vastaan työnhakuilmotus Kotihaltialta, he ettivät siivojaa. No miehän menin haastatteluun, mutta en sitä paikkaa saanu, ko en pystyny tekemään täysiä tunteja. Ei siitä kuitenkaan menny kovin pitkään, niin sieltä soitettin, että tulisinko kolmeksi viikoksi tekemään rakennukselle loppusiivousta 8 h päivä. No mie aattelin, että kolme viikkoa mennee vaikka päällä seisoen😅 Ja menihän se. Sen jälkeen sainki sieltä lisähommia. Kävin aamulla navetassa ja lähin siivoamaan. Sitten kotiin ja taas navettaan. Joskus saatoin vielä illallä käydä jonku kohteen hoitamassa. Lisätöitä oli vaihtelevasti enemmän tai vähemmän, sitte töitten lisäksi piti tietenki vielä treenatakki.. Näin menin eteenpäin pari vuotta. Vaikka olikin aina kiire, ja työ raskasta niin oli kiva kun oli työkavereita pitkästä aikaa.
Sitten äiti sairastu vakavasti. Syöpä. Tilanne tuli yllättäen ja hoito aloitettiin nopealla aikataululla. Se oli tietenki shokki. Oli iso leikkaus ja hoidot siihen päälle. Kun äiti pääsi kotiin, minua tarvittiin auttamaan lähes päivittäin ja tietenki autoinki ja olin tukena. Ajattelin, että nyt on tilanne kääntyny niinpäin, että on minun vuoro huolehtia hänestä. Samalla kävin silti siivoamassaki ja hoidin lehmät ja lapset. Äiti oli minua pääasiassa auttanu lapsienhoidossa, kun kävin töissä, mutta nyt äiti ei tietenkään pystyny eikä jaksanu. Mulla ei enää ollukkaan ketään auttajaa itellä. Aikaa kului sitten muutama kuukausi, kunnes oli pakko sanoa pomolle, etten enää pysty auttaan niitä siivoushommissa, kun ei voimia enää ole, Ei kertakaikkiaan enää jaksanu sitä kaikkea. Jännä miten sen sanominen ääneen sille pomolle oli niin kova paikka, että aloin itkemään siinä puhelun aikana. Siellä ymmärrettiin tietenki ja hän kehotti minua hakemaan apua, heti "ennenko asiat menee liian pitkälle". Aivanko hän olis tienny, että mie olen romahuksen rajalla. Sen jälkeen en ole enää käyny kertaakaan siivouskeikoilla.
Mitä sitten tapahtu, kerron siitä sitten ensi kerralla.
-Hanna
Kommentit
Lähetä kommentti